Kivikansa ja ensitunnelmat Japanista

Jejun saari, jota muinoin on myös Juhoksi kutsuttu, on sitten melkoinen turistisaarreke. Thaimaan pikkusaariin verrattuna Jeju on enemmänkin kaupunkialuetta kuin syrjäistä pikkukylää. Autotietä riittää kilometrikaupalla ja bussimatka lentokentältä saaren pohjoisosasta etelän Seogwipo-kaupunkiin kesti reilu tunnin. Asutusta löytyy melkein saman verran kuin Helsingistä ja lääniä tuplasti enemmän kuin Ahvenanmaan suurimmalta saarelta. Mistään pienestä paikasta ei siis ole kyse. Heti ensimmäisenä iltana saarelle saavuttuamme huomattiin, että kesäkuu ja sadekausi ei oo ihan parasta aikaa täällä vierailuun. Lähes koko saarella majailun ajan vettä tuli taivaalta kun Esterin p*rseestä, joten auvoisen loikoilun biitsillä auringon hellimänä sai tyystin unohtaa.

Tarkotuksena oli vuokrata pärrä ja suhautella sillä ympäri saarta, mutta sääolosuhteiden vuoks tyydyttiin hyppään bussin ja taksin kyytiin. Liikenne saarella oli suht rauhallista eikä Soulin tapasista ruuhkista ollut tietoakaan. Pahin sadepäivä vietettiin O'sulloc-vihreeteemuseossa, joka tais olla pienin ikinä näkemäni museo. Muutama antiikkinen ja vähemmän antiikkinen teekuppi oli esillä. Ja tietenkin riistohinnoilla varustettu kuppila, jossa syötiin jännän makuset (ja näköset) vihreeteeleivokset. Sadetta uhmaten kirmattiin villisti museon vieressä olevalla piskuisella teeplantaasilla.

Päivän ohjelmaan mahtu myös visiitti Jeju World Cup Stadiumille, jossa siis vuonna 2002 pelattiin futiksen MM-otteluita. Stadiumille on päätetty sijoittaa muutakin viihdykettä: seksimuseo, paperinukkemuseo ja ehkä maailman masentavin ja autioin leffateatteri, jossa käytiin yhtenä päivänä tsekkaamassa maailman huonoin leffa (joka tosin Heikin mielestä oli lajissaan varsin onnistunut, kyseessä oli siis A-team). World Eros Museum tuli myös kierrettyä läpi. Paikalta löyty siis mitä mielenkiintoisinta taidetta eri puolilta maailmaa. Kaikkein typerimmät eli siis hauskimmat K-18-materiaalit jääköön julkaisematta, mutta halukkaat voi kysellä kuvia nähtäväkseen. Lentokentän kupeesta löytyy myös Loveland eroottisine patsaineen ja vahanukketaideteoksineen. Tähän pätee sama kuin edelliseenkin; kuvia saa pyytämällä lisää.Muuten niin pidättyväisille korealaisille Jeju on toiminut kuherruspaikkana lämpimien ja hyvien (???) kelien vuoksi, minkä takia tällasia teemapuistojakin on sinne pystytetty.

Koko Jejun saari on aikanaan syntynyt tulivuoren purkauksesta, ja saaren keskellä on Korean korkein vuori: Halla-tulivuori. Kaikenlaista muutakin laavasettiä saarelta löytyy. Puolentoista tunnin bussimatkan päässä Seogwiposta on Hallim Park, jossa pääsee ihasteleen ihka oikeeta laavaluolaa. Jejun laavaluolat on siitä ainutlaatusia, että niissä on laavaluola ja kalkkikiviluola samassa paketissa, tai jotain. Erikoisia siis ovat. Luolassa on kai vuoden ympäri sama lämpötila eli vähän alle parinkymmenen, ja vettä tihku katosta sen verta, että sadetakki oli ehdoton varuste. Puiston elämyksiin kuulu myös erilaisia puutarhoja: bonsaipuu-puutarhaa, vesikasvipuutarhaa, kaktustarhaa, mandariinipuu-puutarhaa... Kaikki maailman puutarhat löyty. Päästiin todistaan myös rumien strutsien päänaukomista, ja saatiin vilunväristyksiä nähdessämme vitsin kammottavan pythonin. Ainiin, ja oli siellä myös Riitta Uosukaisen "pystyttämä" puu.

Jejun perus turistinähtävyyksiin kuuluu myös parit vesiputoukset ja lukemattomat biitsit. Yks vesiputous, Cheonjiyeon Seogwipon satamassa, käytiin katsastamassa, mutta ei se Laosin Kuang Si -putouksiin verrattuna ollut oikein mitään. Loppuja vesiputouksia ei edes vaivauduttu käydä kattoon. Hallim Parkin vieressä oli joku ranta (ilmeisesti Hyeopjae), jossa oli kaunista mustaa laavakiveä, mutta muutoin ranta ei suurella leväpitosuudellaan innostanut pulahtaan mereen. Jungmunin ranta oli enemmän sitä "mennään biitsille loikoileen palmupuun alle" -osastoo, mutta näillä keleillä se ei nyt sit ihan tuntunut siltä. Vieressä oli kuitenkin toinen ranta täynnä hienoja laavakiviä. Pienen kivien päällä loikkimisseikkailun jälkeen löydettiin joku mysteerinen luola. Kaikenkaikkiaan Jeju oli kyllä näkemisen arvoinen paikka, ja sään ollessa parempi, olis ehkä Jeju ollut vieläkin parempi.

Eilen torstaina jätettiin Korea taakse, kun Korean Air lennätti meidät Osakaan ja bussi vei Kiotoon. Kaakkois-Aasian jälkeen Korea tuntu kalliilta, ja nyt Korean jälkeen Japani tuntuu ihan hullun kalliilta. Tästä alkaa siis kevyt totuttautuminen takaisin Suomen kalliiseen elämään... Meidän suomalaiset luurit ei toimi täällä, kuten ei toiminut Koreassakaan. Korealaisten puhelinten pitäis periaatteessa toimia täällä, mutta meillä kun oli niissä luureissa vaan prepaid-liittymät, niin eipäs nekään toimi. Ja täältä on vaikeeta ostaa niihin prepaid-korttia, kun ei puhelimissa oo paikkaa sim-kortille (ja mahdettaisko noita kortteja noin vaan täällä myydäkään kun ei Koreassakaan). Hieman pistää ketuttaan myös kun ei tuota japaninkielistä tekstiä osaa tavata, ja aamulla meinasin kahvilan tädille heittää anjonghasejot tervehdykses. Mutta tädin höpöttäessä mulle jotain aivan vierasta kieltä, tajusin olla vastaamatta koreaks.

Kaikki Jeju-kuvat täällä.

See you later

Eilen käytiin raapustamassa vielä historian tentti, ja juhlittiin viimestä iltaa vaihtareiden kesken perussetillä: kattobileet, tynnyribaari, juopottelua Family Martilla ja viimeset karaoket. Suuri osa vaihtareista lähti jo aamuyöstä lentokentälle. Meidänkin on aika jatkaa matkaa, ja pitäis tästä kohta puoliin häippästä dormista ja yks yö nukkua hostellissa. Huomenna lentokone vie meidät Jejulle, saarelle Etelä-Korean ja Japanin välissä. Kiitos ja kumarrus kaikille vaihtareille näistä neljästä kuukaudesta, aivan mahtavaa on ollut! Mutta nyt nokka kohti Jejua ja Japania.

Normipäivä kalamarketilla

Lukukauden loppu lähenee ja täällä on alkanut olemaan välillä jo vähän tylsää, kun ei itellä oo ollut korean kielen loppukoetta lukuunottamatta mitään tenttejäkään. Ihan koko aikaa ei jaksa kaljaakaan kitata. Kyseinen korean tentti oli kokonaan koreaksi, mutta eiköhän tuosta läpi päästy. Tylsyyttä torjuaksemme lähettiin suomalais-amerikkalaisella iskuryhmällä viime torstaina kalamarketille Noryangjin:in aseman lähettyville. Minna jäi lukemaan tenttiin. Mestoilta löytyi kaikkea merenelävää ravuista mustekaloihin ja rauskuista simpukoihin. Lisäksi myivät hyviä (?) keittiöveitsiä, joita yhden ostin. Tuli hyvä fiilis kun pystyi kyselemään veitsien hintoja koreaksi ja ymmärsi suurimman osan vastauksistakin, sillä tuli aiemmin päntättyä noita numeroita ja hintojen ilmoittamista korean tenttiin jonkin verran.

Kalamarkkinoiden liepeillä oli runsaasti fisurafloja. Mentiin siis kalalounaalle. Raakaa kalaa (en muista mitä sorttia, oisko ollu kampelaa tms.) iso satsi ja kilo kuningasrapua asiaan kuuluvine sidedish-lisukkeineen (isoja katkarapuja, mätiä sun muuta). Eipä oo tullut rapuakaan aiemmin juuri syötyä, oli vähän tekemistä, että sai saksiniekan lihaa revittyä esiin. Taisi myös olla kallein safka mitä on Koreassa vedetty hinnan noustessa johkin vajaa 20egeen per nassu. Mutta oli kyllä hyvääkin. Tarjolla ois ollu myös elävää mustekalaa, mutta se piti korkeahkon hinnan takia skipata tällä kertaa.

Kalamarketti jäi taakse ja seuraava etappi oli City Hall:in alue, jonne on fudiksen mömmömkisojen ajaksi laitettu pari isoa screeniä ison aukion reunalle. Asiaan kuuluvien virvokkeiden kera mentiin aukiolle istuskelemaan punaiset Korea-paidat päällä. Tässä vaiheessa Korea-Argentiina-pelin alkuun oli vielä jotain 3 tuntia aikaa, mutta alue alkoi olemaan jo ihan täynnä punapaitoja. Ennen matsia lavalla esiintyi joitain hirveitä korealaisia pop-artisteja. Matsin alkaessa alueelta oli mahdoton päästä enää ulos (tai sisään), porukkaa oli varmaan ainakin sadantuhannen silmäparin verran. Bajamajoja tai muitakaan vessaratkaisuita ei ollut lainkaan. Suomalaisilla festareilla tilanne ois ollut totaalinen kusikaaos, mutta korealaiset vissiin tajus tuolla olla juomatta litramäärin oluttuotteita, kun kellään ei ollut kiire mihinkään. Meillä oli.

Erittäin rakeista videokuvaa City Hallilta:

Koreahan hävis sitten Argentiinan timokahilaisille, mutta meitä se ei lannistanut. Ilta jatkui perinteisissä merkeissä Hongdaen yössä, jossa piti vielä viimeisen (?) kerran piipahtaa Roots Time -reaggaebaarissa. Sieltä tarttui mukaan pari suomalaista, jotka oli Koreassa lomailemassa ja loppujen lopuksi päädyttiin johonkin ilmeisen tyylikkääseen 70's-baariin, jossa soi pelkästään korealainen seventies-musa vinyyliltä. Vissiin.

Pari kuvaa lisää täällä.

Täältä tullaan kesäloma! Ihan kohta...

Nyt kun alkaa opiskelut oleen reilu parissa viikossa aika finaalissa, vois aiheesta tehdä jonkinlaista yhteenvetoo. Ajou-yliopisto on erään professorin mukaan Korean parinkytä parhaan yliopiston joukossa, ja aivan huippuyliopistoihin pääseminen on korealaisille kovan työn takana. Vanhemmat laittaa vuosittain jäätäviä summia rahaa saadakseen lapsillensa jo peruskoulu- tai lukioiässä ysityisopetusta, ja yliopistoon haettaessa yksityisopetuksen merkitys korostuu. Kilpailu on jo nuoresta asti kovaa, koska parhaista yliopistoista valmistautuneet vie myös parhaat työpaikat ja parhaat palkat. Monilla on haaveena myös tutkinnon suorittaminen tai vaihto-opiskelu Jenkeissä, minkä takia osa opiskelijoista hakeutuu englanninkielisille kursseille prepatakseen kielitaitoonsa. Valitettavasti monet yliopisto-opiskelijat ei siltikään osaa englantia paria sanaa enempää, tai ei uskalla puhua virheiden pelossa. Historian opettaja pitää yleensä viimeisen vartin luennosta koreaks, jotta korealaiset opiskelijat pysyis paremmin kärryillä. Proffat on puhunut yllättävänkin hyvää englantia, ja korva tottu korealaiseen ääntämistapaan melko nopeesti.

Korealaisilla tuntuu olevan toisinaan älytön kiire luennoille, koska vartin myöhästyminen katsotaan poissaoloks, ja niitähän täällä syynätään koko ajan. Myöhästyminen tuntuu olevan myös jotenkin häpeällistä, koska mattimyöhäset hakeutuu istumapaikalleen pää kumarassa ja anteeksianova katse silmissään. Huvittavinta on, kun korelaiset tytöt korkeissa korkkareissaan juosta sipsuttelee luennolle, ja itse kävelee normaalivauhtia ohitse.

Lopulta valitut kurssit oli vaatimustasoltaan vaihto-opiskeluun just passeleita: jotain lukiotason ja yliopistotason välistä. Vaikka tiivistelmien ja esitelmien kanssa välillä on pitänyt kiirettä, on kuitenkin jääny aikaa muuhunkin elämään. Tuntuu, että noiden töiden kanssa ei oo ollu niin tarkkaa minkälaatusta tekstiä on saanut aikaseks, kunhan vaan on hommansa hoitanu. Aerobic-kurssin lopulta droppasin, koska mielummin harrastin liikuntaa dormien alakerran kuntosalilla. Kurssilla olis myös joutunut kirjottaan jonkun esseen ja tansseista pidettiin kokeita kuten muistakin kursseista.

Dormielämästä vois myös jotain mainita. Kämppiksen kanssa on tultu hyvin toimeen, samaten muiden vitoskerroksen tyyppien kanssa. Suihkuista ei välttämättä aina oo tullu lämmintä vettä, ja keittiö on välillä ollu räjähdyspisteessä kiinalaisten ja afrikkalaisten valtauksen jälkeen. Kerran joku pölli jääkaapista mun kananmunia, mutta annettakoon se anteeksi. Pesukone oli välillä rikki, mutta ei annettu senkään häiritä elämää. Alakerran kaupan täti olis voinut edes kerran lukukauden aikana hymyillä. Dormien katolla on näin helteiden tultua huippulia pitää kekkereitä tai ottaa arskaa, ja samalla ehkä myös vähän opiskella. Talvella huoneessa oli kylmä, koska lämmitys ei ollut päällä kuin tiettyinä aikoina. Nyt kesällä taas puolestaan on kuuma, kun ilmastointi toimii vaan jokusen tunnin päivästä ja katossa oleva tuuletin pitää niin kovaa korvia riipaisevaa vinkumista, ettei sitä voi yöllä pitää päällä.

Dormien sääntöihinkin on lukukauden aikana sopeutunu, vaikka vieläkin ne tuntuu ihan käsittämättömän typeriltä.Tytöt ja pojat siis asusti eri kerroksissa. Tämä luultavasti siks, että korealaiset näkee seksuaalisen häirinnän aivan liioiteltuna ongelmana. Koordinaattoritädin mukaan tyttöjen kerroksissa on enemmän valvontakameroita kuin poikien kerroksissa. Alkoholin juominen dormissa on periaatteessa kielletty, mutta oikeestaan kukaan ei välitä.

Sitten viikon tapahtumiin... Lauantaille oli tietenkin pitänyt edellisen illan kattokarkeloista hankkia infernaalinen darra, kun lähdettiin kv-osaston opastamina vaihtariporukalla Souliin kattoon Nanta-esitystä. Ilmeisesti liput maksaa 40,000 wonista ylöspäin, mutta meille oli neuvoteltu hinnaks 10,000 per tiketti. Performanssi oli eräänlainen musikaali, jossa instrumentteina toimi keittiövälineet kuten veitset ja kattilat. Näyttelijöiden tehtävänä oli kokata häätilaisuuteen safkat korealaisella humoristisella otteella samalla musisoiden. Myös yleisö pakotettiin osallistuun esitykseen, ja suomalais-amerikkalais-vaihtarikaksikko valittiin hääpariks maisteleen pöperöitä. Ihan viihdyttävät vajaat kaksi tuntia oli.

Samaan aikaan Heikki oli tapaamassa pari päivää aikaisemmin Souliin laskeutunutta Jussia ja paria muuta suomalaista. Ite liityin myöhemmin poikien puistokarkeloihin Hongdeen yössä, ja loppuyö ennen taksilla suhautusta takaisin Suwoniin, istuttiin jälleen letkeessä Roots Time -rastabaarissa.

Pienen huomautuksen vois tehdä myös korealaisista kampaamoista, joissa nyt on pariin otteeseen tullut hiustyylimuutoksen osalta juostua. Englantia ei näissäkään puljuissa ihan hirveästi soperreta, mutta kuvaa näyttämällä osasivat ihan hyvin hiuksia saksia. Täydellisen tyylimuutoksen tekemisestä velottivat vaivaiset 7€ (10,000 KRW), ja nyt myöhemmin pelkän otsiksen leikkaamisesta 1,000 KRW eli alle euron. Paljon ei kampaajalla käynti kukkaroa kevennä.

Step by step I've come closer to reaching the top

Koreasta lähtö alkaa jo häämöttään kuukauden päivien päässä. Aika täällä on kulunu todella nopeesti, ja sekä innoissaan että myös vähän haikein mielin pitää jo alkaa suunnitteleen elämää Korean jälkeen. Ollaan aikanaan Koreaan saapuessa haettu viisumia kesäkuun loppuun asti, jonka jälkeen dorkaillen ostettiin lentoliput täältä Japaniin heinäkuun ensimmäiselle päivälle. Etukäteen jo valmiiks ketutti lähtee taas maahanmuuttovirastoon yhden päivän takia anoon uutta viisumia, tai siis jatketta tälle nykyiselle viisumille. Vierailu kyseisessä virastossa olikin tällä kerralla oikein miellyttävä: ei jouduttu jonottaan luukulle pääsyä kuin vajaa tunti, ja virkailija puhui jopa ihan hyvää englantia. Ja kaiken kukkuraks saatiin yksi lisäpäivä viisumiin ilmaseks! Nyt ei ketuta maahanmuuttovirasto enää yhtään. :)

Viime viikonloppuna päätettiin hoitaa kuukauden urheilut kerralla pois alta ja kivuttiin Soulin pohjoispuolella sijaitsevalle Dobongsan-vuorelle. Huipulle kipuaminen kesti pari tuntia ja lähes koko matka oli jyrkkää kivikkoista nousua. Pari välikuolemaa meinas tulla ja reidet olis halunnut sanoutua tehtävästään irti, mutta suomalaisella sisulla jatkettiin! ;) Aivan huipulle pääseminen vaati hieman käsivoimia, koska jyrkkää rinnettä ei päässyt ylöspäin muutakun aitaa pitkin itteensä kiskomalla. Matkan tietenkin kruunas eväiden napostelu vuoren huipulla. Kuten aikasemmin varmaan jo ollaan kerrottu, korealaiset on ihan hulluna kirkkaanvärisiin upouusiin urheilukuteisiin, joilla jokainen korealainen trekkaaja on varustettu. Sen takia näiden trekkauspaikkojen tykönä myydään aina monenmoista urheiluvarustusta. Piti sitten itsekin yhdestä kojusta napata mukaan überhieno tarjousreppu, joka tummalla sävyllään ei ollut houkuttanut korealaisia ostajia.

Tänään pidettiin Koreassa jonkinasteiset paikallisvaalit, mikä meidän onneks oli taas jälleen kerran vapaapäivä. Viime aikoina aurinko on hellinyt meitä lähemmäs kolmenkytä asteen lämmöllään, joten vaalipäivä loikoiltiin piknikillä campuksen nurtsilla. Vaalikampanjointi on täällä ollut vähän värikkäämpää kuin Suomessa, jossa huimin tempaus on jakaa hernerokkaa ja pullakahvia torinkulmassa. Täällä on nähnyt monta kertaa vihreepaitasia tätejä tanssahtelemassa autonlavalla, ja heiluttelemassa jotain pamppuja. Ehkä hämärin juttu on ollut kadunkulmassa vaalimainoksia kannattelevat tädit, jotka välillä alkaa hokeen jotain korealaista mantraa ja kumarteleen.

Kuvatuksia enemmän taas täällä.

Aavan meren tuolla puolen jossakin on maa...

Paljon on taas kerennyt tapahtua Kiinasta paluun jälkeen. Ehkä hienoin asia sitten Kiinan oli DMZ:llä (Demilitarized Zone) eli Koreoiden raja-alueella poikkeaminen. Alue on yks maailman tarkoin vartioiduimmista eikä sinne tietenkään ilman matkatoimiston avustusta päästetä. Matkaa bussilla 38. leveyspiirille oli Soulista noin tunnin verran. Päästiin sukeltaan yhdelle neljästä Pohjois-Korean rakentamasta tunnelista, joiden avulla pohjoisen on ollut tarkoitus hyökätä etelään. Pohjoinen on tietenkin kiistänyt rakentaneensa tunnelit tähän tarkoitukseen, ja virallinen selitys tunneleiden olemassaololle on ollut kaivostoiminta. Just joo. DMZ-reissulla ei ihan joka paikassa saanut räpsiä kameran kanssa, joten tunnelista ei valitettavasti ole kuvaa. Se oli kyllä selkeästi rakennettu pienille pohjoiskorealaisille Kimeille. Ite pystyin paikoitellen käveleen suorassa, mutta Heikillä kyllä pää kopisi kattoon. Onneks oli kypärät. En kyllä rupeis kaivostyöläiseks.

Dora-observatorio oli tarkoitettu kuikuiluun kiikareiden kanssa Pohjois-Korean puolelle. Lähellä raja-aluetta pohjoisen puolella sijaitsee Propaganda-kylä, jota pohjoisen asukit tosin kutsuu Rauhan kyläksi. Pohjoisessa väitetään, että kylää asuttaa maanviljelijät ja sieltä löytyy niin koulua kuin sairaalaakin. Etelän havainnot on kuitenkin osoittanu, että kylä on asumaton. Kuvien ottaminen observatoriolla oli sallitua vain keltaisen linjan takana, josta ei oikeastaan edes nähnyt pohjoisen puolelle. Joku uskalias heppu räpsi kuvia linjan väärällä puolella, ja valpas korealainen sotilas kyllä sekunnissa nappas kameran pois ja poisti kuvat. Mahtoi kuvaajaa ketuttaa. Dorasanin alueella oli myös juna-asema, joka on joskus aikanaan yhdistänyt pohjoisen ja etelän. Viimeisimmän kerran rajanylityspaikka suljettiin pohjoisen toimesta vuonna 2008. Kovin hiljaista siellä olikin. Matkamuistoksi sai leimata paperille Dorasan-leiman, jota mahdollisesti tullaan käyttämään passeja leimatessa jos raja tulevaisuudessa vielä aukeaa. Tai sitten ei. Ainakin tällä hetkellä Koreoiden tilanne näyttää sen verta sekavalta ja epävakaalta, että yhdistymisestä on ihan turha edes puhua.

Osa DMZ-touria oli JSA:lla (Joint Security Area, Panmunjeom) käväsy. YK:n Camp Bonifasilla pidetyn alkubriiffauksen jälkeen jatkettiin matkaa YK:n sotilaiden johdattamina varsinaiselle raja-alueelle. Siinä nyt ei ollut mitään kovin ihmeellistä, se oli raja, mutta tunnelma oli kyllä hieman jännittynyt.  Rajan toisella puolella siis oli etelän rakennus ja toisella puolella pohjoisen rakennus. Aivan keskelle rajaa eli puoliks pohjoisen ja puoliks etelän puolelle on rakennettu kolme sinistä neuvotteluhuonetta. Yhdessä neuvotteluhuoneessa päästiin käymään, ja samalla siis astuttiin myös pohjoisen puolelle. Pohjois-Korea valloitettu, jihaa! Kaikenlainen verbaalinen ja nonverbaalinen viestintä eteläkorealaisten sotilaiden kanssa oli kielletty. En kyllä käsitä, miten niillä pitää pokka, kun miljoona ihmistä vieressä räpsii kuvia. Huomattiin myös, että pohjoisen puolelta joku sotilas kiikaroi meitä. Bussin ikkunasta päästiin pällisteleen Bridge of no returnia eli siltaa, joka muutti monen korealaisen elämän. Sodan jälkeen sotavangiks otetut pohjoisen sotilaat vietiin sillalle, jossa niiden piti päättää, jäädäkö etelään vai palata takaisin pohjoiseen. Valinnan jälkeen paluuta ei enää ollut. Sillalla sattui myös vuonna 1976 välikohtaus, jossa pohjoisen sotilaat tappoi kaksi jenkkisotilasta kirveellä. DMZ-reissu oli melkoisen tyyris  (about 65€), vaikka saatiinkin se suht halvalla USO:n kautta. Kuitenkin kokemisen arvoinen.

Eräänä perjantaina otettiin omaa lomaa luennoista ja hypättiin bussiin kohti Caribbean Bay -vesipuistoa Yonginin kaupunkiin. Meidän harmiks vielä toukokuun puolessavälissä kaikki makeimmat vesiliukumäet ei ollu auki, mutta parinkytä euron (30,000 won) maksua vastaan pääsi laskeen joitakin mäkiä, lillutteleen kumirenkaassa jokea pitkin ja pulahteleen porealtaisiin sekä saunotteleen. Täällä oli saunoissa jopa lauteet. Paikka oli tietenkin merirosvo-teemalla rakennettu ja melkosen hieno paikka siis.

Kaikenlaisiin kummallisuuksiin tuli taas törmättyä tässäkin puljussa. Joihinkin altaisiin ei saanu mennä ilman lakkia. Mysteeriksi jäi, mikä hatun idea oli, koska siihen tehtävään kelpas mikä tahansa lippiksestä uimalakkiin. Kaikki järkevän näköset päänkoristeet oli tietenkin ylihinnoteltuja, joten tyylikkäät päätä kiristävät uimamyssyt tuli vuokrattua (hups, taisi palauttaminen unohtua). Sääntö numero kaksi oli, että korviksia ei saanut pitää vesiliukumäkeen mennessä syystä jota en tiedä. Korea ei todellakaan ole mikään tuhansien järvien maa, ja vaikka meri ympäröi melkein koko niemimaata, taitaa korealaisten uimataito olla olematon. Suurin osa uimareista piti pelastusliivejä päällä, ja hengenpelastajia vilisi joka paikassa. Vesiliukumäestä kun pulahti altaaseen, oli heti hengenpelastaja kiskomassa vedestä ylös ja kyselemässä ihan hädissään "Are you ok? Are you ok?" "Yes, I'm okay, I can swim." Porealtaassa istuessa oli niin levollinen olo, että melkein nukahti siihen paikkaan. Havahduin sitten jossain vaiheessa siihen, kun korealainen pikkutyttö kiskoo mun huulikorua... Lävistykset todellakin on täkäläisille outo juttu. Mutta hieno päivä tuli vietettyä auringonpaisteessa. :)

Vihdoinkin ollaan saatu aikaiseksi käydä tsekkaamassa Suwonin keskustassa olevaa maailmanperintökohteeksikin tituleerattua Hwaseong-linnoitusta. Osa kaupunkia jää muurien sisäpuolelle, ja muurin korkeimmasta kohdasta kukkulalta näkee pitkälle Suwonin ylle. Ihan koko muuria ei jaksettu kovana hellepäivänä kiertää, eikä tuo Kiinan muurin jälkeen ihan niin vaikuttava ollut. ;) Näkemisen arvoinen paikka tosin on.

Yhtenä viikkona campuksella järjestettiin Ajou festival. Ulkoilmateatterissa oli iso lava, jossa kävi esiintymässä korealaisia bändejä, ja monenmoista ruoka- ja baarikojua oli pystytetty. Vaihtareillakin oli oma kansainvälinen baarinsa. Pari päivää kestävät festarit huipentu campuksen pääporteilta lähtevän kadun sulkemiseen liikenteeltä ihmisten ja kojujen vallatessa alueen.

Incheonin lentokentältä kymmenisen minuutin bussimatkan ja viitisen minuutin lauttamatkan päässä sijaitsee Muuido-saari (무의도). Perjantaina 21. päivä vietettiin Buddhan syntymäpäivää, joka siis oli pyhäpäivä ja koulusta vapaa. Lähdettiin siis tuolle saarelle. Oltiin saatu etukäteen semmoinen käsitys, että saari on lähes autio eikä siellä oo hostelleja tai muutenkaan juur mitään. Mielessä pyöri vain Koh Payam ja Thaimaan kauniin rauhalliset biitsit. Satamassa tajuttiin saaren todellinen luonne: Ihmiset meni sinne lautalla jopa autojen kera, ja biitsi olikin aivan täynnä ihmisiä. Että pari muutakin oli viettämässä lomapäivää. Olishan se pitänyt arvata, Soul kun on miljoonakaupunki... Rannassa oli pieniä 2m x 2m mökkejä, joita sai vuokrata. Pari suomalaista oli mennyt saarelle jo edellisenä iltana, ja vuokranneet yhden mökin. Meidän saapuessa saarelle kaikki mökit oli tietenkin jo varattu, joten nukuttiin sitten seitsemän ihmistä yhdessä mökkerössä. Saari osoittautu siis lopulta oikein mukavaks ajanviettopaikaks nuotion ääressä lämmitellessä.

Otoksia enemmän Picasa-albumissa.