Tuokio Tokiossa

Nyt ollaan oltu Suomessa jo toista viikkoa, mutta Tokion seteistä pitänee vielä teksti raapustaa. Tiistai-iltana 6.7. siis saavuttiin Tokioon bussilla. Pienen metroilun jälkeen päästiin hotellille, jossa odotti niinkin iloinen yllätys, että ilmastointi oli sökönä. Eivätkä saaneet sitä sitten korjattua koko yönä. Kuumuudesta valittaminen ei kuulu tapoihin, mutta superpieni huone oli kyllä melkoinen sauna sinä yönä.

Japanissa oli kaikki ihan kusipäisen kallista, mutta Tokio oli hieman halvempi kuin turistipainotteinen Kioto. Koitettiin silti pärjätä mahdollisimman pienellä kulutuksella. Seuraavassa jotain tsekattuja paikkoja:

Shinjuku

Pilvenpiirtäjä-aluetta ja jättimäinen metroasema. Hallituksen toimistopilvenpiirtäjään pääsi ilmaiseksi käymään näköalakerrokseen (45. kerros). Shinjukusta löytyi myös Godz-metallibaari, jossa vähemmän yllättäen baarimikolta tuli perinteiset saatanaperkeleet ja kippikset kun tajusi mistä me ollaan. Pienimpiä baareja mitä oon koskaan nähnyt, mutta ihan jees mesta.

Harajuku

Täältä löytyy kävelykatu Takeshita Street, täysin yli vedetyn nuorisomuodin alkulähde. Paljon pikkupuoteja, jotka myy vaatteita ja kenkiä sun muuta. Ja jäätävät määrät ihmisiä. Tosin suuri osa ihmismassasta oli ihan vaan turisteja bongaamassa hassusti pukeutuneita harajuku-tyttöjä. Sunnuntaisin Harajukussa sijaitsevaan Yoyogi-puistoon kerääntyy kaikenlaisia alakulttuuriryhmiä koripallojen kanssa tanssivista lökäpöksyistä rasvaletti-fiftareihin ja rummuttelijahipeistä raamattupiireihin. Animehörhöjä tai mitälie gothic lolitoja ei kyllä juurikaan näkynyt.

Muumikahvila

Pyörittiin Tokyo Dome Cityn alueella, kun sattumalta huomasin valomainoksen, jossa luki "kaikki hauska on hyvää vatsalle" selvällä suomen kielellä. Mainos oli muumikahvilan, jossa myytiin ruislimppua, korvapuusteja, tyrnimehua (vain 50egee poteli!) ja muumisälää. Paikka oli ihan täynnä japseja, jotka veti muumileivoksiaan ja katteli muumeja screeniltä.

Showpaini

Sumon sijaan mentiin kattelemaan vähän toisenlaista painia, showpainia Dragon Gate -promootion iltamiin. Salapoliisityötä sai tehdä muutaman tunnin ja googlen kääntäjä oli kovassa käytössä, että ylipäätään löysin tietoja ko. tapahtumasta ja lipunmyynnistä jne. Hetken piti myös vakuutella Minnaa, että tapahtuma on menemisen arvoinen :) Se kuitenkin kannatti, illan matsit (viisiköhän noita oli) oli todella viihdyttäviä, vaikka juonenkäänteistä ei oikeen mitään ymmärrettykään, kun japsipainijat puhu japania ja pari länkkäripainijaa ei puhuneet ollenkaan. Liikkeet ja manööverit oli huimia ja näyttäviä. Painijat hyppi kierrevolteilla toistensa päälle, välillä matsaaminen siirtyi katsojien sekaan ja ringside-paikoilla istuneet ravasivat kiirellä alta pois. Illan päämatsi oli 3 vs 3 vs 3 -tiimimatsi. Yleisön koostumus oli lapsista mummeleihin ja yllättäen oli melko naisvaltasta. Me taidettiin olla lähes ainoot ei-japsit siellä. Parit videot saatiin nauhalle, mutta hienoimmat muuvit missattiin, koska meininki oli niin nopeetemposta.

Video:

Shibuya

Shibuyassa sijaitsee se jättimäisten valotaulujen ja mainosscreenien täyttämä aukio, joka näkyy telkkarissa, lehdissä ja muussa mediassa kun on Tokiosta kyse. Sieltä löytyi myös ravintola, joka tarjoilee pelkkää valaan lihaa. Kun astuttiin sisään, tarjoilijat varmistelivat hetken "whale?", että varmasti tiedetään mihin on tultu. Lounastarjouksena oli pari eri ateriaa, joista valittiin valaspihvi-setti ja fried whale -setti. Jotain 13e tuntumassa per ateria, eli ei hirveen paha Japanin yleiseen hintatasoon suhteutettuna. Valas oli meidän molempien mielestä tosi hyvää! En ihmettele japsien innokkuutta valaanpyyntiin "tieteellisiin tarkoituksiin", kun se liha kerran on noin maukasta.

Junasushi

Kaikki kyselee Japanissa käyneeltä "söiks paljom sushia?", mutta eihän sitä voi siellä syödä kuin nallewahlroosit ja muut helvetin rikkaat jyllenbergit, kun se on niin kallista. Aito hyvin tehty tavara siis. Onneksi halvempiakin vaihtoehtoja löytyy, jos on valmis tinkimään hivenen tuoreudesta, esillepanosta jne. Kaiten-zushi eli "junasushi" meinaa ravintolaa, jossa pöytien ohi kiertää pieni liukuhihna ja liukuhihnalla sushilautasia. Lautasia voi poimia vapaasti omaan tahtiin ja lopuksi maksetaan tyhien lautasten määrän perusteella. Uenon kaupunginosasta löytyi useampi moinen mesta. Käytiin tosi pienessä paikassa, jossa porukka kävi vetämässä sushia ihan pikaruokatyyliin vartin pyrähdyksillä. Me istuttiin kauemmin ja lopulta oltiin ainoot asiakkaat koko mestassa. Junaraide-liukuhihnallakaan ei sitten ollut oikeen mitään virkaa kun haluamiaan susheja pystyi huutelemaan liukuhihnarinkulan sisällä seisovalle kokille, joka teki tilattuja susheja lennosta ja tarjoili lautasia suoraan kädestä käteen. Kalasuikaleet oli jostain pakasteesta vissiin, mutta ihan maistuvaa oli silti. Ja hintakin oli perin miellyttävä, reilu euron per lautanen (2 palaa per lautanen).

Shinagawa Akvaario

Tokion laitamilla Shingawassa on akvaario, jossa on näytillä uiskentelemassa kaikenlaisia mereneläviä. Näyttävimpiä oli erilaiset meduusat ja isot hait. Meritähtiin sai koskea ja paikassa oli myös merileijona-show. Härski otus oli merileijona.

Sony Showroom

Jos Tokiossa haluaa tekemistä halvalla, voi kierrellä eri firmojen showroomeja. Ovat meinaan ilmaisia. Käytiin Sonyn showroomissa, jossa oli esillä kaikki Sonyn uusimmat pelit ja vehkeet. 3D-telkkaria tuli kateltua, ei kuitenkaan ihan vakuuttanut. Futis näytti kolmedeenä ihan hienolta, mutta ei kyllä mitenkään "aidosti" kolmiulotteiselta. 3D-pleikkaripelit sen sijaan oli jo aika hyvin toteutettuja. Odotettiin näkevämme Sonyn robottikoira, mutta sitä ei ollut enää esillä. Varmaan vanhentunutta teknologiaa (käytiin muuten pikaisesti myös Hondan showroomissa aikeena nähdä Asimo-robotti, mutta sitäkään ei ollut).

-------------------------

Kaikenkaikkiaan Tokio ja Japani oli pienoinen pettymys, sen jälkeen kun oli ollut Koreassa noinkin pitkään. Ei se Tokio Souliin verrattuna nyt niin erikoinen kuitenkaan ole, että pystyisi suvaitsemaan moninkertaisen hintatason. Korealaiset osaa myös ryypätä paremmin ja enemmän. Jos haluaa aistia jättimäisen metropolin tunnelmia modernissa (muttei kuitenkaan varsinaisesti länsimaisessa) Aasian maassa, suosittelisin ehdottomasti Soulia Tokion sijaan. Lisäksi Tokion metroverkko on aivan päin helvettiä toteutettu. Soulissakin metroverkko on täysi spagetti, mutta silti liikkuminen on hyvin helppoa ja halpaa kun koko setti on yhden ja saman puljun alaisuudessa. Tokiossa sen sijaan on miljoona eri metrofirmaa ja vaihto kesken matkan aina enemmän tai vähemmän hankalaa. Ei oo firmojen kilpailu tuonut siellä etua kuluttajalle vaan päinvastoin.

Hyvä silti, että tuli Tokiossakin käytyä, nyt on sekin nähty. Vaihtarikavereiden kanssa tuli myös jo kaavailtua seuraavia reissuja, ainakin jenkeissä pitänee käydä heti kun aikataulut ja rahatilanne sallii... Mutta tää reissu on nyt paketissa ja sitä myötä tämä jääköön viimeiseks blogipäivitykseks. Viimeiset kuvat voi katsastaa täältä.

Kioton geishat

Kaikkien alkuharmistuksien - puhelin ei toimi, hinnat turhan korkeella, metroverkko sekava (eri omistajatahojen ratakiskoja, jotka ei synkkaa yhteen, ja joillain asemilla metrokartat vaan japaniks) - jälkeen Kiotostakin kaivettiin se helmi esille. Tämä entinen Japanin pääkaupunki on maailman mittakaavassa melko pieni, vain puoltoista miljoonaa asukasta, eikä kaupungin keskusta-alueella ihan hirveästi ollut nähtävää ja koettavaa. Kawaramachissa majapaikan lähettyvillä oli parit ostoskadut ja Nishiki-ruokatori, josta itseni iloks sattumalta löyty suomalaiseen kesään olennaisesti kuuluvia ainesosia eli herneitä. Varmaankin yks syy Kioton tunnettavuuteen on Gionin geisha-alue historiallisine puutaloineen ja perinteisine kortteleineen. Kioton katukuva on muutenkin melko erilaista Tokioon verrattuna, sillä kaupungista ei pilvenpiirtäjiä löytynyt. Kaupunginosassa olis ollut mahdollisuus myös perinteisen riksan kyyditykseen, mutta hintaa ei edes uskallettu kysyä. Muutama geishakin näkyi kaduilla töpöttelevän paksupohjaisissa sandaaleissan, jotka edestä oli muotoiltu niin viistoiks, että tottumaton käyttäjä helposti keikkais niiden kanssa. Vai mahtoiko nuo geishat olla vain malleja geishan vaatteissa, kun mukana kulki valokuvaaja räpsimässä kuvia kimonotytöistä.

Kioto on kukkurallaan temppeleitä, joten reissun viimeinen temppelivierailu kohdistu zen-temppeli Kodaijiin herättäen kysymyksen, kuinka hiton monessa temppelissä sitä oikeen on tullut puolen vuoden aikana käytyä. Ihan vaan katsomassa arkkitehtuuria. Ja juomassa pesuvettä. Japanin temppelit on tietenkin taas arkkitehtuuriltaan erilaisia kuin muualla, ja niissä tuntuu olevan yleistä sijoittaa pieni bambumetsä pihamaalle. Tykkäsin.

Kumpikaan meistä ei mangaa fanita, mutta sadepäivän kunniaks poikettiin manga-museossa. Kirjasto se kyllä enemmänkin oli: kahdessa kerroksessa oli mangaa hyllyt väärällään monelta eri vuosikymmeneltä, ja suomenkielistäkin teosta löyty. Lukemisen lisäks viihdykkeenä oli mangan piirtämistä varten varattu oma alueensa ja mangan historiikki-osio. Jälkimmäinen kierrettiin läpi, ensimmäiseen ei ehkä taiteellinen silmä olis riittänyt. Museo ei ehkä ollut ihan hintansa väärti, mangan superfaneja kun ei olla, mutta ihan hyvää ajanvietettä rankkasateella.

Meitä kiinnostavat keskusta-alueen nähtävyydet olikin sit siinä, mutta junametrot onneks kuljetti meidät Kioton laitamille Arashiyamaan (tai no ei se nyt niin laitamilla ollut). Hikisen vajaa puoltuntisen vuorelle kipuamisen jälkeen - vihdoinkin auringon porottaessa - löysimme omia sukulaisveljiämme ja -siskojamme, nimittäin vapaana juoksentelevia makakiapinoita. Pääsi niitä myös ruokkiin erillisessä ruokintapaikassa. Ja nälkäsiä ne olikin, kokoajan kinusivat lisää, saakelin apinat. Pitihän niiden kanssa päästä myös yhteiseen potrettiin, ja juuri kun keskityin edustaan kuvassa, veijari vieressä päästi äänekkäästi suolistokaasunsa ilmoille. Että kiitti. Eläintenhoitajaa hieman huvitutti meikäläisen säikähtänyt olemus.

Nettilähteiden mukaan matka Japanin Toijalaan eli Iga Uenoon kestää Kioton juna-asemalta noin puoltoista tuntia. Todellisuus oli siis jotain toista. Ennen Iga Uenon Uenoshi-kylänosaan saapumista matkattiin neljällä eri junalla, joista osa kulki kerran tunnissa, eli juna-asemalla odottelua oli varmaan yhtä paljon kun junassa istuskelua. Yks etappi matkattiin violetilla, sympaattisella yksivaunuisella junalla, joka puksutteli läpi metsiköiden ja kylien.

Iga Uenon nähtävyys oli siis Ueno Park, muuta siitä tuppukylästä ei sitten löydettykään. Puistossa sijaitsi ihan vitsin jännä Ninja-museo. Japanilaiset kyllä uskaltaa selittää japaniks ummet ja lammet, vaikka ne huomaiskin ettei me japania sanaakaan ymmärretä. Museon opas näytti meille ninja-talon kaikki hienoudet, ja onneks samat asiat oli selitetty myös englanniks seinällä olevilla plakaateilla, niin pysyi vähän paremmin kärryillä. Parhaita oivalluksia oli hyllyks naamioidut tikapuut ja mystiset piilot seinien välissä. Muutaman sadan jenin lisämaksusta pääsi seuraan hauskoilla äänitehosteilla maustettua ninja-esitystä, tosin siinäkin lähes kaikki ninja-aseiden esittelyt oli japaniks. Museossa hämmästeltiin samaa ilmiöö, kun mihin koreassa törmäs yhtenään. Kaikki puljut on täynnä työntekijöitä, joiden tärkeänä tehtävänä on tervehtiä asiakasta. Koreassa Homeplussan (paikallinen Citymarket/Prisma) ovella oli aina joku kumartamassa. Ninja-museoon astuessa siis iloisia tervehtijöitä riitti.

Historiallinen Ueno-linna oli myös ihan näkemisen arvoinen, vaikka olikin aika pieni viiden euron sisäänpääsyyn nähden.

Viime tiistaina hypättiin superkalliin luotijunan sijasta superkalliiseen, mutta jokusen kymmenen euroo halvempaan bussiin seitsemän tunnin matkaa varten kohti Tokiota, josta lisää myöhemmin. Kaikki Kioton kuvat täällä.